Ei ole väliä, kuinka monta kertaa kaadut, vaan kuinka monta kertaa nouset ylös
"Palauduin leikkauksista todella nopeasti toimintakykyiseksi. Syksyllä luin kirjan triathlonista ja lajin teräsmiesmatkasta. Aloin salaa haaveilemaan tuon matkan suorittamisesta; syöpäpotilaasta teräsmieheksi, olisihan se aikamoinen tarina. Mutta tarinaan tuli käänne, elämällä oli uusi yllätys."
Nimeni on Marko Viinikainen ja olen 32-vuotias perheenisä Kuortaneelta. Perheeseeni kuuluu vaimo ja kolme lasta. Tällä hetkellä opiskelen Trainer4You Personal trainer-koulutusputkessa ja unelmoin ihmisten auttamisesta kohti heidän tavoitteitaan. Treenaan myös parhaillaan kohti kesän 2019 triathlon kisoja. Elän siis unelmaani, vaikka välillä meinasi olla vähän synkempää.Olen halunnut urheilla jo aivan lapsesta saakka. Vanhempani eivät olleet mitenkään erityisen urheilullisia, mutta minua liikkuminen on aina vetänyt puoleensa. Pelasin jalkapalloa kaksikymmentä vuotta ja salibandyä viisitoista vuotta. Molemmissa lajeissa pääsin pelaamaan aina 1. divisioonaan saakka.Vuonna 2015 vaimoni odotti perheeseemme kolmatta lasta. Lopetin tavoitteellisen urheilun ja aloin panostaa perhe-elämään. Tavoitteenamme oli elää tasapainoista ja tervettä elämää, perhearjesta nauttien. Mutta elämä on yllätyksiä täynnä.Vuonna 2016 tammikuussa minulla todettiin syöpä. Heti vuoden alussa kaulaani leikattiin kaksi kertaa. Toinen leikkauksista kesti seitsemän tuntia. Sitten alkoivat syöpähoidot. Kuukausia kului ja en edes ollut kovin murheissani syövästäni, koska olin aivan varma, että minä selviän siitä. Olenhan hyväkuntoinen, ikäni urheillut nuori mies.Palauduin leikkauksista todella nopeasti toimintakykyiseksi. Syksyllä luin kirjan triathlonista ja lajin teräsmiesmatkasta. Aloin salaa haaveilemaan tuon matkan suorittamisesta; syöpäpotilaasta teräsmieheksi, olisihan se aikamoinen tarina. Mutta tarinaan tuli käänne, elämällä oli uusi yllätys.Vuoden 2016 marraskuussa olimme perheeni kanssa lääkärin vastaanotolla, jolloin lääkäri kertoi todella musertavan uutisen. Syöpä on erittäin laajalle levinnyt, kaulaan, keuhkoihin, maksaan ja luustoon. Etäpesäkkeitä on yli sata. Ennuste ei luvannut hyvää, meille kerrottiin, että hyvällä tuurilla elinvuosiani on jäljellä noin kymmenen.Siitä alkoi elämäni pimein ja raskain korpivaellukseni. Tuntui kuin minut olisi heitetty mustaan veteen, suolle, josta en pääsisi enää koskaan ylös, en koskaan kantavalle maalle. Kuukauden ajan itkin ja mietin, miten epäreilua elämä on. Luovutin ja annoin vallan synkille, pimeän puolen ajatuksille. Nukuin 12-14 tuntia vuorokaudessa, koska uneni olivat todellisuutta valoisammat. Huomasin, kuinka omalla ahdistuneisuudellani tartutin epätoivoa ja ahdistusta myös läheisiini.En vieläkään tiedä tarkalleen miten sen tein, mutta päätin, että en luovuta. Niin kauan kuin sydämeni lyö, minä taistelen. Tiedän kyllä miksi jaksoin, perheeni ja ystävieni vuoksi. He auttoivat minua paljon. Aloin harjoitella triathlonkisaan, tavoitteeksi asetin puolimatkan kisan seuraavalle kesälle. Huomasin, että pitkät lenkit olivat yksi parhaista terapiamuodoista. Siellä ajatuksille oli aikaa ja sain käsitellä pimeän puolen ajatuksia.
Minusta syöpätaistelu on sitä, että ei anna synkkien, pimeiden ajatuksien ottaa valtaa, vaan kääntää vallan valoisille ja toiveikkaille ajatuksille.
Niinpä kisasin vuonna 2017 triathlonin puolimatkan. Kaksi kuukautta ennen kisaa kaulani leikattiin jälleen. Sieltä poistettiin kuusitoista etäpesäkettä. Toipumiseni kisoihin oli vaakalaudalla. Onneksi olen pitänyt aina kunnostani hyvää huolta, joten palauduin kisoin.Kuukausi ennen starttia olin neljän vuorokauden syöpähoidossa, hoito tapahtui eristyshuoneessa. Kannoin huoneeseen kisapyörän ja ajovastuksen, jotta pystyin tekemään hyvää treeniä. Se oli elämäni erikoisin ja hikisin syöpähoito.Vuoden 2018 alussa tuli uusi yllätys. Lääkäri kertoi, että syöpä on pysähtynyt. Etäpesäkkeet maksasta ja luustosta ovat kadonneet. Nyt sinulla on mahdollisuus elää jopa kymmeniä vuosia, ehkä jopa parantua kokonaan.Itkin taas. Nyt en enää olisi edes halunnut nukkua, koska valveilla olo oli unta makeampaa. Elämä maistuu hyvältä ja värit näkyvät kirkkaana. Syöpä on opettanut minua arvostamaan terveyttä, koska kun menetät terveyden, menetät kaiken. Olen oppinut myös sen, ettei mitään kannata jättää tulevaisuuteen, tartu toimeen nyt.
Kiitos syövän, olen oppinut ajattelemaan,pohtimaan ja käsittelemään asioita.
Menneisyyteen ei voi vaikuttaa, mutta sieltä voi oppia. Tulevaisuuteen kannattaa asettaa unelmia, koska ne ovat kuin polttoaine, jotka vievät sinua eteenpäin. Ja nykyhetken valinnoilla sekä teoilla vaikutat siihen, millainen sinun tulevaisuutesi on.Toukokuussa 2018 lonkkaani asennettiin tekonivel. Leikkaus meni todella hyvin ja nyt olen jo täysin kunnossa. Käyn juoksulenkeillä ja harjoittelen kohti kesän 2019 triathlonkisoja. Tekonivelleikkaus oli minulle pieni hidaste, ikään kuin varaosan asennus, että pääsen eteenpäin entistä lujempaa, kohti unelmiani.
Sairastan edelleen syöpää ja voi olla, että sairastan sitä koko loppu-elämäni. Mutta kesti elämäni sitten 40 tai 80 vuotta, niin miksi minä tuhlaisin elämäni eläen itseäni säälien, märehtien ja murehtien. Miksi eläisin vajaalla. Elän mieluummin täysillä, hymyillen ja tulevaisuuteen luottaen. Olen huomannut, että hymy tarttuu, siinä missä murehtiminenkin.Aloitan personal trainerin ja valmentajan työt syksyllä 2018. Tavoitteenani on auttaa ihmisiä kohti heidän unelmiaan. Palan halusta opiskella liikunta- ja hyvinvointialaa. Minua kiinnostaa myös ihmisten mentaalinen puoli. Kuinka paljon siellä on käyttöön otettavia voimavaroja? Itseoppineena, syövän kanssa jatkuvaa painia käyvänä, olen tullut siihen päätelmään, että todella paljon.
Sillä ei ole väliä, kuinka monta kertaa kaadut, vaan sillä, kuinka monta kertaa nouset ylös.
Toimin Etelä-Pohjanmaan alueella, toiminimellä Kuntovalmennus Marko Viinikainen.Tutustu myös Markon omaan blogiin.