Liikuntaneuroilu – kun treenaaminen ei ole terveellä pohjalla

Taas viikonloppu edessä ja lauantaille sekä sunnuntaille olisi treenipäivät kalenteroitu. Alla on hyvä treeniviikko mutta tälle(kin) viikonlopulle on laitettu ne tavanomaiset treenit. Eihän sitä muuten pääse haluamaansa kuntoon. Pitäisi lähteä perheen tai kaverien kanssa viikonloppuna mökkireissulle. Kohteessa ei ole kuitenkaan salia. Ahdistaa.

”Miten käy treenien?”
”Miten käy gainsien?”
”Kuntoni huononee.”
”Minusta tulee läski ja lörppö.”
”Ei.. ei.. ei.. en ole tehnyt näin paljon töitä vain sen takia, että joku viikonloppu pilaa minun tulokset.”

Ystäville/perheelle ilmoitetaan, että on kovin huonovointinen  – se on pieni hinta siitä, että pääsee oikeasti viikonloppuna treenaamaan.

Liikunta on positiivinen asia mutta kuten mikä tahansa hyvä, voi sekin kääntyä itseään vastaan. Edellä mainittu tarina edustaa oikein hyvin liikuntaneuroilijan arkea. Kuten missä tahansa addiktiossa, lipsutaan siihen useimmiten askel askeleelta. Liikuntaan epäterveellä tavalla suhtautuvan arkea alkaa hallita pakonomaiset ajatukset treenaamisesta. Väliin jätetty treeni voi tässä tilanteessa aiheuttaa merkittävääkin ahdistusta. Tämä ahdistus puolestaan ajaa epäterveelliseen liikuntakäyttäytymiseen, joka alkaa pidemmällä aikavälillä vaikuttamaan yksilön psyykkiseen ja fyysiseen terveyteen.

Pakonomainen tarve treenata johtaa usein ongelmiin terveyden kanssa. Useimmiten näissä tapauksissa toimintaa ohjaava addiktio on niin vahva, että kehoa ei malteta kuunnella. Treenataan liikaa ja lepo laiminlyödään, jolloin tulokset lähtevät laskemaan. Tämä puolestaan lisää ahdistusta ja sitten treenataan vielä enemmän – jolloin negatiivinen itseään ruokkiva kehä on valmis. Yleensä myös tämä alkaa vaikuttamaan negatiivisesti sosiaalisiin suhteisiin. Liian monta hyvää ja ainutlaatuista hetkeä menetetään sen takia, että ollaan aina treenaamassa.

Tunnollisten ongelma

Valmentajana olen törmännyt tähän joitain kertoja omalla urallani. Olen ottanut valmennukseeni ylirasitustilassa ja ylikunnossa olevia tavoitteellisia kuntoilijoita sekä urheilijoita. Useimmiten tämä on kuitenkin tavoitteellisten kuntoilijoiden ongelma. Olen myös n. 25-vuotiaana löytänyt itseni tämänkaltaisesta tilanteesta, joten asiasta on ihan konkreettista kokemusta.

Tavoitteellisesti treenaavat hakevat yleensä harjoittelultaan jotain tiettyä harjoitusvaikutusta. Halutaan saavuttaa jokin tietty tulostaso, ulkonäkö tai kilpailumenestys. Totta kai liikunnalla on myös neurokemialliset vaikutukset ja myös liikunnan aiheuttamaan dopamiinin ja endorfiinin lisäykseen voi jäädä koukkuun. Liikuntaneuroilussa ollaan ikään kuin jääty työn orjiksi. Kuvitellaan, että tekemällä aivan järkyttävästi töitä, saavutetaan paras mahdollinen lopputulos. Tämä ei kuitenkaan ole totta. Se, joka tekee fiksuiten, saa parhaan mahdollisen lopputuloksen. Epäterve liikuntakäyttäytyminen ei myöskään tue harjoittelun tuloksellisuutta, useimmiten päinvastoin.

Treenaamiseen on kytkeytynyt paljon vääriä uskomuksia, vaikkapa siitä kuinka nopeasti lihasmassa tai tietty tulostaso katoaa. Vaikkapa viikon tai parin sairastaminen ei todellakaan kadota missään merkittävässä määrin lihasmassaa. Liikuntaneuroilijan mennessä peilin eteen tällaisen viikon jäljiltä, näyttää hänen kätensä pulkannaruilta ja pakarat seinältä. Tämä ei tietenkään ole aktuaalinen todellisuus vaan liikuntaneuroilijan päänsisäinen todellisuus.

Olen valmentajan huomannut tietyn arkkityypin, joka tähän liikunnalliseen ansaan putoaa. Useimmiten tämä on tunnollisten ihmisten ongelma. Treenit yritetään aina joka kerta tehdä hieman liiankin täydellisesti sekä mitään ei IKINÄ jätetä välistä mistään syystä. Huonosta treenistä iskee morkkis myös aika nopeasti. Minun valmennukseeni yleensä päädytään silloin, kun kakka on jo isosti lentänyt tuulettimeen. Tilanne on jo usein lipsahtanut ylikunnon puolelle ja ihminen on todella huonossa hapessa, eikä tiedä mitä pitäisi tehdä. Tulostaso tippuu mutta kroppa ei enää ota vastaan yhtään mitään. Tämänkaltaisen tilanteen oikeille raiteille laittaminen on useimmiten sitten noin 1,5 vuoden projekti.

Mistä se pään sisäinen ääni tulee?

Liikunta-addiktio ei synny itsestään. Useimmiten se syntyy täyttämään jotain sellaista tarvetta mitä sen ei pitäisi täyttää. Jossain henkilön historiassa on tapahtunut jotain, joka on luonut jonkin tarpeen, jota sitten liikunnalla täytetään. Monissa tällaisista tapauksista henkilö on autuaan tietämätön tästä tapahtumasta ja tarpeesta, jolloin myös omaa epärationaalista toimintaa on vaikea havaita.

Silloin kun yksilö ei tiedosta omaa epätervettä tai epäloogista käyttäytymistä, ei tätä käytösmallia pysty myöskään alkaa muutamaan. Tärkeintä vahingollisten käyttäytymismallien auki purkamisessa olisi tiedostaa mistä tämä käyttäytymismalli on syntynyt. Silloin asian kanssa voi alkaa käymään sisäistä keskustelua. Toinen tärkeä pointti on tiedostaa, mitä tarvetta pakonomaisella harjoittelulla täytetään. Näitä asioita on sitten tarpeen vaatiessa hyvä käydä purkamassa auki myös ammattilaisten kanssa.

Miten saada juna oikeille raiteille?

Ensimmäisenä prosessi alkaa tietysti sen ongelman tiedostamisesta. Tämä on useimmiten se kaikista vaikein vaihe. Mikäli tähän haluaa puolueetonta objektiivista näkemystä, kannattaa omaa treenaamista ja tottumuksia konsultoida liikunta-alan ammattilaisen kanssa.

Mentaalinen prosessi on seuraava. Pitäisi aloittaa vuoropuhelu itsensä kanssa. Löytää sieltä omasta mielestään ne tapahtumat, jotka ovat ajaneet tilanteeseen ja tiedostaa mitä aukkoa itsessään sillä pakonomaisella treenaamisella täyttää. Tätä dialogia kannattaa käydä vaikkapa terapeutin tai psyykkisen valmentajan kanssa.

Seuraavaksi oma treenaaminen (ja lepääminen) tulee saattaa tulosten näkökulmasta optimaaliseksi. Työnorjan asenne sekä treenaamiseen liittyvät väärät uskomukset siis kannattaa rikkoa. Pyrkiä siis tekemään mahdollisimman vähän saavuttaakseen optimaaliset tulokset. Tässä ehdottomasti kokenut valmentaja on avuksi.

Viimeiseksi antaisin jokaisella liikunnalliselle ihmiselle todella kullanarvoisen neuvon. Hanki itsellesi Ei-liikunnallinen harrastus. Ihmisen eläessä tarpeeksi, ennen pitkään melkein jokaisen elämässä tulee vaihe, jolloin syystä tai toisesta ei pysty liikkumaan. Useimmat ihmiset loukkaantuvat tai sairastuvat elämänsä aikana ainakin kerran niin, että liikunta täytyy jättää tauolle ainakin jossain määrin. Mikäli iso osa omasta identiteetistä, onnistumisen kokemuksista ja pätevyyden kokemuksista on rakennettu liikunnan ympärille, on tiputus omassa henkisessä hyvinvoinnissa melko raju. Mikäli siis kaikki harrastuksesi ovat liikunnallisia, aloita uuden harrastuksen etsiminen nyt. Sitten kun jokin tragedia on kohdannut sinua, eivät silloin todennäköisesti voimavarasi riitä minkään uuden aloittamiseen tai etsimiseen.

Viimeinen silaus on sitten opetella myötätuntoa itseä kohtaan. Minusta liikunnan tulisi olla tärkeä ja merkittävä osa elämää. Aina tulee kuitenkin muistaa se, että se on vain liikuntaa. Elämässä on niin paljon muitakin hienoja oppimisen ja kokemisen arvoisia asioita. Harva meistä on sellainen, joka loppupeleissä jää muistetuksi omasta suorituskyvystään tai tehtyjen treenien määrästä.

Kirjoittaja Samu Sandberg

Trainer4You:n kouluttaja