Liikunta on aikuisten leikkiä
Olen melko tylsä liikkuja. Haluan hyvän vastineen käyttämälleni ajalle. Suunnittelen treenin vastaamaan tavoitettani ja pyrin optimoimaan saavutettavat hyödyt. Liikuntani on ohjelmoitua, tavoitehakuista ja tehokasta. Tai niin ainakin haluaisin olettaa.
Liikunta on aikuisten leikkiä.
Tarvitseeko liikunnan olla niin järkevää, jos se on hauskaa?
Menimme tänään kaveriporukalla salille. Suunnitelmissa oli vetää tehokas ja hyvin kontrolloitu treeni, mutta homma karkasi heti lapasesta. Jäykkäotsaisesta treenistä tulikin loppujen lopuksi hauskaa yhdessäoloa, leikkimielistä kilvoittelua ja sopivaa, poikamaista uhoa. Hiki virtasi, nauru raikasi ja yläfemmat läpsyivät loistavien skabasuoritusten kunniaksi. Täytyy myöntää, ettei yhtä hauskaa, rutiineista poikkeavaa ja loppu viimein myöskään tehokasta treeniä ole tullut aikoihin toteutettua.
Vain tositreenaajille?
Pohdinkin illalla sitä, tarvitseeko liikunnan olla aina niin järkevää, jos tekeminen on nautinnollista? Onko tosiaan niin, että suorittaminen on hauskanpitoa suvaittavampaa? Tekeekö toistojen laskeminen ja monotonisen liikekaavan noudattaminen harjoittelusta tuntemuksen kuuntelua ja mielikuvituksen käyttöä tehokkaampaa. Onko spinning tosikuntoilua pyörällä viilettelyyn ja sisäsoutu teholiikuntaa järvellä souteluun verrattuna? Ja vähentääkö hymy, nauru ja muu iloittelu sittenkin treenin aikaansaamaa harjoitusvaikutusta?
Aina urut auki
”Treenaan aina täysillä”, kuulee usein etenkin kehonmuokkaus tavoitteenaan salilla treenaavien mainitsevan. Väittäisin kuitenkin, että henkilö, joka pyrkii jokaisessa harjoituksessa ylittämään itsensä, ei tee sitä todellisuudessa koskaan. Tahto hupenee ja itsekuri haihtuu. Pian jäljellä on vain väkisin yrittämistä, kosmeettista tsemppausta ja rutinoitunutta, niin henkistä kuin fyysistäkin jumia.
Ihanaa lihasarkuutta?
Pohdin myös sitä, voiko joku todella nauttia jatkuvasta lihasarkuudesta, hapottavista lihaksista ja lyhentyneistä liikeradoista? Vai onko media sekä vääristynyt kehonmuokkausoppi tehnyt pahasta olosta itseisarvon ja tavoiteltavan olotilan?
Viimeiset toistot kehittävät?
Välillä täytyy irrotella, ”poistaa karstaa koneesta” ja ylittää arkirasituksen kynnys. Viesti viimeisten toistojen kehittävästä vaikutuksesta on kuitenkin totaalisen vääristynyt. Kaikki toistot lasketaan, ensimmäinenkin minuutti tuottaa viimeiseen verrattavat tulokset ja jokainen askel on kotiinpäin. Kehittyminen ei vaadi yhä suurempia uhrauksia, kurjempia ponnistuksia ja askeettisempia elämäntapoja. Tai jos sitten vaatii, niin onko kaikki sen arvoista?