Artikkelin kirjoittaja on entinen liikunnan vihaaja, nykyinen Trainer4You Personal trainer ja yrittäjä Niina Salonen.En ollut lapsena lainkaan liikunnallinen. Perheemme muutti maalle, kun olin 6-vuotias. Silloin jouduin jättämään satubaletinkin, josta kyllä tykkäsin kovasti. Kokeilin suunnistusta, yleisurheilukoulua ja tennistä, mutta mikään niistä ei ollut minun juttuni. Liikkuminen ei ollut luontaista ja koin jotenkin olevani omituinen kun en nauttinut urheilemisesta.10–11 vuoden iässä lähdin äitini esimerkin innoittamana hänen mukaansa lenkkipolulle. Se maistui edellisiäkin yrityksiä pahemmalle, mutta hammasta purren ja verenmaku suussa hoin itsekseni, oman huohotukseni tahtiin, ”bikinimuoti on pienempää ja joka askeleella peppu pienenee”.  Motiivi liikkumaan lähtemisille oli siis kaikkea muuta kuin sisäsyntyinen.Maalla tuli kuitenkin puuhasteltua ja pyöräiltyä joka paikkaan, joten ei kuntoni varmasti huonokaan ollut. Silti liikunta ei napannut ja muistan kynnyksen liikuntatuntien lintsaamiseen ”sormen venähdettyä” olleen todella alhainen. Lukion viimeisellä luokalla innostuin tai ainakin raahauduin spinning-tunneille ja onnistuin laihduttamaan joitakin kiloja siellä hikoillessani. Silti ”en kelpaa, mun täytyy tehdä jotain itselleni” -fiilis ei vaimentunut, vaan liikunta tuntui edelleen täysin pakkopullalta.

Hurahdus kahvakuulaan

Vuonna 2005 sain ensimmäisen lapseni. Painoa kertyi lapsen myötä 35 kiloa lisää ja toisen lapsen synnytettyäni puntarin lukemat näyttivät jo 110 kilon lukemaa. Sen jälkeen en enää uskaltanutkaan käydä vaa'alla, mutta päätin, että nyt sai riittää. Nyt todella teen jotain itselleni!Tuon päätöksen jälkeen seisoin usein jo lenkkikamppeet päällä eteisessä mieheni tullessa töistä kotosalle. Ilmoittauduin myös potkunyrkkeilyn peruskurssille ja tartuin kahvakuulaan paikkakuntani kahvakuulaseurassa. Aktivoiduttuani ja lähdettyäni rohkeasti liikkeelle, homma lähtikin jo melkein heti lapasesta.Koin nimittäin täydellisen hurahtamisen kahvakuulaurheiluun. Jo kolmen viikon päästä aloittamisesta osallistuin ensimmäisiin kisoihini. Työnsin 12 kiloisilla kuulilla 80 toistoa, tuloksen, jolla olisin ollut kyseisenä vuonna naisten SM-kisoissa pronssilla. Tuo tieto vahvisti motivaatiotani ja tunnetta siitä, että olen sittenkin liikunnallinen. Luulin aikaisemmin, etten ole kovinkaan kilpailuhenkinen, mutta vähänpä tiesin itsestäni.Koen, että minulla on jotenkin kahvakuulaurheiluun soveltuva keho. Sykkeeni nousee nopeasti ylös, mutta kykenen työskentelemään pitkään kovilla tehoilla. Se on jotenkin nautinnollista ja kahvakuulailusta tulikin minun liikuntaharrastukseni kotipesä.

Spontaani tuuraus käännekohtana

Pian kahvakuulailun aloittamisen jälkeen ilmoittauduin mukaan Kukka Laakson järjestämälle kahvakuulaohjaajakurssille. Tuurasin kerran spontaanisti ohjaajaa, hänen sairastuttuaan ja totesin, että tämähän on kivaa – tätähän minä todella haluan tehdä! Kahvakuularyhmänohjausten lisäksi ryhdyin myös tekemään yksittäisille ihmisille kahvakuulaohjelmia. Silloin mieleeni nousi ensimmäisen kerran haave personal traineriksi kouluttautumisesta.Olen pohjakoulutukseltani yhteiskuntatieteiden (hallintotiede) maisteri. Toimin yliopistolla projektikoordinaattorina, mutta hurahdettuani kahvakuulailuun ja tehtyäni päätöksen treenariksi opiskelusta lyhensin työaikaani kuusituntiseksi ohjaustyön mahdollistamiseksi. Kun valmistuin treenariksi, sanoin itseni kokonaan irti yliopiston palveluksesta. Päätin, etten pysty yhdistämään kahta noin erilaista ammattia ja minulle oli hyvin selvää, mitä haluan tulevaisuudessa tehdä!

"Älä koskaan nai yrittäjää, äläkä koskaan ryhdy yrittäjäksi"

Olen kasvanut yrittäjäperheessä. Sainkin kotoa kaksi arvokasta neuvoa: älä koskaan nai yrittäjää, äläkä koskaan ryhdy yrittäjäksi. Arvostan neuvoja, mutta päätin toimia niitä molempia vastaan. Mieheni on yrittäjä ja pistin itsekin oman yritykseni pystyyn huhtikuussa 2011 ensin kahvakuulaohjausten ja myöhemmin PT-toiminnan mahdollistamiseksi.En kokenut missään vaiheessa yrityksen perustamista minkäänlaiseksi ongelmaksi. Olinkin pohtinut yrittäjyyttä jo vuosia esimerkiksi lastentarvikeliikkeen perustamisen osalta. Nyt tiesin todella mitä haluan, mutta hieman kuitenkin mietitytti se, tulemmeko toimeen pelkästään liikuntaa asiakkaille ohjaamalla. Yleisin kysymys, johon olen saanut vastata liikunta-alan yrittäjäksi ryhdyttyäni onkin ollut: ”elääkö tuolla työllä?”

PT-koulutusputkesta vauhtia

Valmistuin PT:ksi toukokuussa 2012. Se taisi olla ensimmäinen Turussa järjestetty Trainer4You-koulutusputki. Meillä oli kasassa mahtava porukka ja erinomaiset kouluttajat. Etenkin henkinen valmennus ja Vaaran Jorma tekivät vaikutuksen sallivalla, asiakaslähtöisellä ja ammattitaitoisella koulutusotteellaan. Myös Mikko Pirhonen jäi mieleen erinomaisena kouluttajana sekä vieraileva tähtikouluttaja Timo Haikarainen jäi mieleen huikealla osaamisellaan. Jorma onkin toiminut luottohenkilönäni monissa vaikeissakin tilanteissa koulutuksen jälkeenkin. On hienoa, että saamme tukea vielä valmistuttuamme ja materiaaleja sekä koulutuksia kehitetään jatkuvasti palautteiden sekä uuden tiedon pohjalta.En ole juurikaan mainostanut palvelujani missään. Kotisivunikin olen väsännyt ihan itse. Silti saan koko ajan uusia asiakkaita. Uskon, että se että kerron kaiken omasta taustastani – ylipainosta ja liikkumisen vaikeuksista – madaltaa asiakkaidenkin yhteydenoton kynnystä. Olen myös onnistunut luomaan avoimuudellani omanlaiseni asiakassegmentin. Minä olenkin se, joka auttaa laittamaan lenkkarit jalkaan ja lähtemään ulos lenkille. Kisoihin tähtäävät sen sijaan älkää vaivautuko.Valmennuksessani henkinen valmennus on suuressa roolissa. Kävinkin täydentämässä opintojani NLP-koulutuksella viime kesänä. Olen huomannut valmentaessani, että ihmiset ovat todella yksin ongelmineen. Podenkin jatkuvaa kamppailua siitä, että joudun ottamaan rahaa siitä, että voin auttaa ihmisiä voimaan paremmin. Toisaalta valmennus on aina kahden kauppa, ja minunkin on voitava hyvin voidakseni auttaa muita parempaan elämään.

Katse eteenpäin uudessa ammatissa

Yrittäjyydessä minua kiehtoo joustavuus. Normipäiväni on sellainen, että tapaan aamulla paria asiakasta, opiskelen ja teen kotihommia päiväsaikaan ja illalla sompailen lasten harrastuskyytien sekä omien asiakkaitteni kesken. Kotiudun vaihtelevasti klo 17.30–22.00 aikoihin. Jätin vastikään ryhmäliikuntatunnit pois ohjelmasta, jotta voin keskittyä paremmin PT-asiakkaisiini. Pyrin myös pitämään viikossa yhden vapaapäivän, mutten stressaa pitkistäkään työrupeamista, sillä nautin todella siitä mitä saan tehdä työkseni.Tulevana vuonna en aio käydä yhtään kurssia tai koulutusta, vaan keskityn täysin yritykseni pyörittämiseen sekä asiakkaisiini. Joskus ajattelen syntyneeni kultalusikka suussa, sillä asiat ovat aina kääntyneet kohdallani parhain päin. Nytkin menetin odottamatta työtilani, mutta uskon jotain parempaa olevan kuitenkin luvassa. En ole sitä tyyppiä, joka jää märehtimään ja murehtimaan menneitä, vaan koetan kehittää, oppia ja ottaa kaiken irti siitä mihin ryhdyn.Kun olin töissä yliopistolla ihmiset kysyivät minulta, olenko opettaja tai sosiaalityöntekijä. En ollut kumpaakaan, mutta jotenkin vieraatkin ihmiset osasivat lukea minua ihmeen hyvin. Koen nimittäin, että treenarina toimiessani olen sekä opettaja että auttaja. Sen hienompaa työtä en voisi kuvitellakaan!