Kalle Palander ei noussut huippu-urheilun kärkeen lahjoilla, vaan kovalla työllä. Mitä me personal trainerit voisimme oppia Palanderilta?Perämeren pohjoisrannikolla, Suomen ja Ruotsin rajalla sijaitseva Tornio on pujottelun maailmanmestarin ja maailmancup-voittajan Kalle Palanderin kotikaupunki. Yhtälöstä mielenkiintoisen tekee se, ettei Torniosta löydy joentörmän lisäksi mäennyppylää edes pulkalla laskemiseen. Olosuhteet eivät siis ainakaan olleet Kallen puolella alppihiihdon kirkkaimpaan kärkeen tavoiteltaessa.Kun lahjatkaan eivät oikein näyttäneet riittävän edes kansallisella tasolla pärjäämiseen, niin mikä oikein teki Palanderista Suomen kaikkien aikojen ylivoimaisesti menestyneimmän miesalppihiihtäjän? Antaa Kallen itsensä kertoa siitä, omin värikylläisin sanoin.

Monipuolisuus menestystekijänä

Harrastin lapsuudessani monenlaista urheilua. Kesällä pelattiin futista ja tennistä kotipihan kentällä. Talvella harrastuksiin kuuluivat jääpallo sekä laskettelu, jonka aloitin jo 4-vuotiaana. Kävin ensimmäisen kerran Suomi Slalom -kisassa 8-vuotiaana, kun isä pakotti minut osallistumaan. Kilpailukärpänen ei silloin vielä syttynyt, vaan minusta oli paljon mukavampaa urheilla joukkuelajeissa. Siellä en joutunut samalla tavoin silmätikuksi kuin rinteessä.Vasta lähempänä 10 vuoden ikää aloin viettää enemmän aikaa isän kanssa rinteessä. Isä innostui alppihiihdosta lähinnä seuraamalla Ruotsin TV:stä alppihiihtolähetyksiä, joissa se oli aina Ingemar Stenmark, joka laski menestyksekkäästi. Uran jälkeen Stenmark teki useita valmennusohjelmia, jotka myös näytettiin televisioista. Nämä ohjelmat J. Palander nauhoitti oppiakseen alppihiihdosta ja valmentamisesta lisää. Isäni kävi myös hiihtoliiton B-valmentajan kurssin. Hän muistaakseni kirosi sitä huonoksi, koska alppihiihto oli Suomessa silloin vielä melko tuntematon laji.Vähitellen Isä alkoi käyttämään kaikkea itse oppimaansa tietoa minun valmentamiseeni. Aina kun vain oli mahdollista, niin auton keula suunnattiin rinteeseen ja lähimpään paikkaan eli Rovaniemen Ounasvaaralle. Useimmiten laskimme kuitenkin Tornion Kokkokankaalla, jonne J. Palanderin ja parin muun aktiivisen Torniolaisen isän kanssa värkättiin lyhyt ja loivahko pujottelurinne. Sinne saatiin myöhemmin jopa alkeellinen hiihtohissikin.Vähitellen treenirytmini alkoi muotoutua sellaiseksi, että lumikauden aikana laskin kahtena päivänä ja fysiikkaharjoitukset tehtiin neljänä päivänä isän opastuksella. Kun rinteeseen ei enää päässyt, niin silloin tehtiin sitten fysiikkaa ja muuta taitoharjoittelua kuutena päivänä viikossa. Noihin aikoihin isä rakensi myös ”paukuttimen”. Siinä laskija seisoo suksilla laskuasennossa, kun epäkeskomoottori nostaa vuorotellen jompaa kumpaa jalkaa ja pamauttaa sen sitten alas kovalla paukahduksella. Laite saikin nimensä juuri tuosta. Isä oli nähnyt vastaavan laitteen jostain alppihiihto-ohjelmasta, joten hän rakensi sellaisen itse volkkarin moottorista. Laitteella siis simuloitiin varsinkin kesäaikaan laskemista epätasaisella rinteellä. Se kehitti reisilihasten maitohappokestävyyttä.Jokaisella viikolla oli myös yksi harjoitus, jossa vedettiin kaikki mitä nuoresta miehestä saatiin irti. Eli tämä oli niin sanottu tyhjennysharjoitus sen varsinaisessa merkityksessä. Oksensin yleensä päivän ruokalistan treenin lopussa. Melko kovaa settiä vasta 13-vuotiaalle. Vastaavasta toiminnasta saattaisi nykyään joutua lastensuojelun hampaisiin? Ei se kuitenkaan minua kauhean paljon haitannut. Tämä varmaan johtui osittain siitä, että en tiennyt oikeastaan muunlaisesta elämästä. Mitä nyt kaverit vähän koulussa ihmetteli, kun tästä niille kerroin.

Toistoja, toistoja

Olen sitä mieltä, että vaikka ei olisi paljoa lahjojakaan, asioita oppii toistamalla. Se on kuin koiran koulutusta, jossa toistetaan samaa asiaa kerrasta toiseen, jolloin keho ja mieli oppivat reagoimaan ärsykkeeseen oikealla tavalla. Näin kävi myös minulle isän opettaessa minut laskemaan uudelleen.On todella hienoa, että periaatteessa jokaisesta voi tulla mestari, jos vain on valtava työmoraali ja oikeat ohjeet. Aikaa siihen voi kulua paljonkin enemmän kuin lahjakkaimmilla, mutta lopputulos on aina sama. Managerini Keke Rosberg sanoi kerran, että Nelson Piquetilla oli 80 prosenttia lahjakkuutta ja hän teki 20 prosenttia kovaa työtä. Kun taas Nigel Manselilla oli 60 prosenttia lahjakkuutta, mutta hän teki 40 prosenttia kovaa työtä. Molemmat kuitenkin saavuttivat F1-maailmanmestaruuden.

"Do what you love, love what you do"

Huipulle ei pääse, ellei rakasta sitä mitä tekee. Pitää olla intohimoa harjoitteluun. Jos ei alussa, niin ainakin myöhemmin. Työtä on oltava valmis tekemään valtavan paljon. Oikeastaan koko elämän pitää pyöriä urheilun ehdoilla, koska vain muutama pääsee lopulta maailman huipulle. Suuri yleisö ei tajua sitä, miten vaikeaa on päästä pienestä Suomesta maailman huipulle sellaisissa lajeissa, joita harrastetaan ympäri maailmaa. Ja vaikka laji olisi vähemmänkin harrastettu, silti huipulle pyrkiviä on useita kymmeniä tuhansia tai satojatuhansia.Olen monta kertaa miettinyt sitä, että miksi juuri minusta tuli huippu-urheilija. Miksi ujosta ja fyysisesti rimpulasta torniolaisesta kasvoi alppihiihdon maailmancup-voittaja ja maailmanmestari? Se on minulle edelleenkin osittainen mysteeri. Olenkin miettinyt usein sitä, miksi isä otti minut valmennettavakseen, eikä esimerkiksi paljon lahjakkaampia Kekeä tai Katia? Oletan, että se johtui ainakin siitä, että minulla oli paljon energiaa. Ehkä isä ajatteli, että minun energiamäärälläni ja helposti johdateltavalla luonteellani minut saisi tekemään vaikka mitä vain menestykseni eteen?

Ei lahjoilla vaan kovalla tahdolla

Olin varmasti isälle myös väline, jolla hän toteutti itseään. Olin koekaniini hänen oppimilleen ja keksimilleen treenisysteemeille. Kun myöhemmin kilpailin maailmancupissa, suhteemme muodostui enemmän viha-rakkaussuhteeksi. Laskin nimittäin aika monta kisaa vain näyttääkseni J. Palanderille. En monesti edes sen takia, että halusin voittaa. Halusin vain näyttää J. Palanderille, koska hän oli nimittänyt minut luuseriksi, sunnuntailaskijaksi tai joksikin muuksi.Kun kaverini juhlivat viikonloppuisin, minä loikin tuntikaupalla tyhjällä Tornion urheilustadionilla betonikatsomon portaita isän valvovan silmän alla. Kohdallani lopputulos oli onnistunut, enkä henkilökohtaisesti vaihtaisi nuoruuttani ja isääni mihinkään muuhun.Kaikkein tärkein asia mitä huippu-urheilussa vaaditaan, on tietynlainen psyykkinen vahvuus. Sanon tietynlainen, koska se, mistä valtavasti kipua, pettymyksiä ja kovia harjoitusmääriä kestävä motivaatio syntyy, onkin monesti eräänlainen psyykkinen heikkous eikä vahvuus. Sellainen psyykkinen heikkous, joka pistää näyttämään joillekin tai itselleen, että minä muuten pystyn tähän, vaikka te muut ette sitä uskokaan. Se on heikkous, joka muuttuu vahvuudeksi. En ole mikään psykologi, mutta uskon silti, että joku luonteenpiirteiden ja kokemuksien sekoitus saa meidät löytämään intohimon johonkin asiaan.Huippu-urheilussa pitää olla valtavasti kiihkoa. Tämän intohimon voi sytyttää joku muukin, kuten minun tapauksessani kävi. Ehkä koko urani on ollut yritystä toteuttaa isäni toiveet. Saada jokin kiitos häneltä hyvin tehdystä työstä. Olisiko urani jäänyt kesken, jos sellaisen olisin isältäni jossain vaiheessa saanut? Sekin on hyvä kysymys, johon en tiedä varmaa vastausta. Parasta ja samalla myös huonointa on se, jos motivaatio on sisäsyntyistä. Miksikö se on myös huono juttu? Kun se on sisäsyntyistä, et ole koskaan tyytyväinen saavutuksiisi. Kukaan ei armahda sinua tästä täydellisyyden tavoittelusta, vaan vaadit aina vain enemmän ja enemmän.

Menestyjän DNA

Kolmantena tärkeänä pointtina huippu-urheilijan DNA:ssa tulee oppimiskyky. Sillä on läheinen suhde ihmisen herkkyyteen. Oppimiskykyhän on reagointia uudenlaisiin ärsykkeisiin. Mitä herkempi ihminen, sitä tarkemmin hän reagoi uusiin signaaleihin, joita tulee tekemisestä, valmentajalta ja ympäristöstä. Herkkä ihminen on monesti myös kiltti, joten hän pyrkii oppimaan kaikin keinoin sen, mitä häneltä vaaditaan. Herkkyys aiheuttaa siis tunnelatauksen, joka saa urheilijan tekemään paljon työtä uuden oppimisen eteen. Monet urheilijat käyttävät herkkyyttään uuden oppimiseen monesti tiedostamattaan.Kokemusteni mukaan kaikki huippu-urheilijat ovat kuitenkin myös jossain määrin itsekkäitä. Varsinkin yksilöurheilussa, mutta myös lahjakkaimpien joukkueurheilijoiden kohdalla se näkyy kyllä suoraan menestyksen määrässä. Useimmat laulavat suihkussa yksin ollessaan: "Ou jee. Mä rakastan minua, rakastako sinäkin minua?" Kuitenkaan niistä, jotka ovat sellaisia kusipäisesti itsekkäitä, ei tule todellisia huippuja. Melkein kaikki tuntemani huiput ovat samalla ihan inhimillisiä tyyppejä. Itsekkyys näkyy vain ja ainoastaan siinä, että he haluavat optimoida olosuhteet, treenit, palautumisen ja ravinnon sellaisiksi, että ne vievät heitä kohti tavoitettaan.

Kallen menestysvinkit personal trainerille

• Monipuoliset kokemukset eri urheilulajeista tarjoavat hyvän pohjan menestyä ja oppia uutta.
• Lahjat eivät loppujen lopuksi määritä sitä, kuka menestyy. Toistot ja halu menestyä ratkaisevat lahjojakin enemmän.
• Menestymiseen tarvitaan rutkasti energiaa. Kun sen saa suunnatuksi oikeisiin asioihin ja niitä toistaa päivittäin, tulee kehitystä ja menestystä vääjäämättä.
• Rutiinit ratkaisevat. Tekemällä oikeita asioita päivittäin rutiininomaisesti pärjäät ihan missä tahansa.
• Menestymisen eteen täytyy tehdä myös uhrauksia. Ei voi viihtyä joka viikonloppu viihteellä ja tehdä pelkästään mukavia asioita. Kun tavoite on riittävän innostava, eivät valinnat tunnu kuitenkaan menetyksiltä.
• Hyvä oppija havainnoi herkästi ympäristöään, uskaltaa kysyä ja pyytää palautetta toiminnastaan.
• Menestymiseen tarvitaan myös jonkin sortin itsekkyyttä. Menestyväksi personal traineriksi ei kehitytäkään tekemällä saman verran duunia muiden kanssa. Menestyminen edellyttää 24/7-asennetta ja sitoutumista tavoitteensa saavuttamiseen. Kannattaakin kysyä itseltään aina valintatilanteissa, viekö kyseinen valinta minua lähemmäs vai kauemmas tavoitteestani?